Rättiväsynyt

Olen äärettömän väsynyt, joulun alla olen saanut pahtaa töitä aika paljon. Varsinkin, kun ei vasta valmistuneena oikein osannut varautua siihen että tekee 7 päivää putkeen töitä, yksi vapaa ja taas jatkuu. Ja että viikkotunti määrä on enemmän kuin 50 tuntia. Tuntuu ettei jää aikaa mihinkään muuhun kuin työntekoon, toisaalta tammikuussa voi taas seurata työttömyys, joten pakko on nyt ahertaa, kun töitä on. Eikä sillä, pidän työpaikastani. Mutta kun henkinen jaksaminen on heikoilla jäillä, pelkää että kohta humpsahtaa tipahtaa sinne henkisen pahan olon avantoon kunnolla, kun tekee vaikka ei oikeasti jaksaisikaan niin paljon.

Mielialani on ihan yhtä vuoristorataa, välillä on päiviä, jolloin ollaan kirkkaasti siellä ylhäällä ja sitten tullaan alas ja lujaa. Nämä aallot kestävät joko päiviä tai tunteja, jopa vain minuutteja. Tiedän että minun kanssani ei ole aina helppo elää, kun ei ikinä tiedä alanko nauramaan vai itkemään. Ei ihmekkään jos poikaystäväni välillä hermostuu. Pahintahan tässä on se, etten pysty itse vaikuttamaan näihin mielialojen vaihteluihin. Ja jos piilotan ne kurjat olot aina tekohymyn taakse, ne keräytyvät sisääni möykyksi niin kauan kunnes, se möykky räjähtää ja minä lysähdän totaalisesti. Toimintakykyni lakkaa, en nuku öisin ollenkaa, en jaksa tehdä mitään, itken ja makaan sängyssä. Mikään ei kiinnosta, kaikki on minua vastaan. Nyt joku ajattelee, että osa tuosta olosta on itsesääliintää, mutta masennus on sairaus.

Aloitus

Enpä olisi uskonut kirjoittavani julkisesti mitään, mutta niin taidan nyt silti tehdä. Voin hahmottaa profiliaani siten että olen kahdenkympin tietämillä, parisuhteessa elävä nuori nainen. Olen elänyt toistuvan masennuksen kierteessä noin nelisen vuotta ja kokenut itsetunto ongelmia melkein koko elämäni. Olen tällä hetkellä käynyt kouluni ja osa-aikaisessa työssä kaupungissa jossa poikaystäni opiskelee ja vihaan tätä kaupunkia. Työt loppuvat tammikuussa, joka ahdistaa. Joko taas työttömyys kohtaa? :(

Olen pienen elämäni aikana kokenut onnellisen pumpuli lapsuuden, vaikeat teinivuodet (isällä alhkoholiongelma ja vahva hallitsemistarve kaikkea henkisellä väkivallallä, äitini vakava sairaus ja omat masennus aallot), muutin kotoa yläasteen jälkeen. Ammattikoulussa rakastuin varattuun poikaan, joka käytti heikkouttani,rakkauttani ja sinisilmäisyyttäni häpeilemättä hyväkseen. 17 vuotiaana minut yritettiin raiskata, jonka jälkeen sairastuin vakavaan masennukseen. Kahlasin pohjalla alkoholin, viiltelyn ja itseni satutamisen voimin, kunnes joku yritti aina nostaa minua ylös mudasta (enimmäkseen siskoni).

Ihastuin miehiin ja aloin käyttää heidän ihastumistaan hyväkseni. Hain vaan jonkinlaista pönkitystä itsetunnolleni. Oma kiinnostukseni lakkasi heihin, mutta riiputin heitä "varalla" perässäni. Piti olla joku jonka kainaloon voisi mennä jos olisin liian yksinäinen. Katkeruus liittyi tähänkin, minua hyväksi käyttäneen pojan takia. En välittänyt miesten tunteista.

Jossain vaiheessa purin masennukseni liikuntaan, joka tarkoitti jokapäiväistä kuntosalilla rehkimistä. Pian siihen sisältyi mielipuolinen terveellisen ruoan syönti, ei mitään herkkuja. Sitten herkkuaallot tulivat ja poistin ne oksentamalla. Sen jälkeen aloinkin lihomaan, kun tajusin mitä olin tekemässä.

Nyt olen 67kg ja vähän alle 170cm, kymmenen kiloa lihavampi kuin aikaisemmin. Se ei todellakaan hivele itsetuntoa, syön lohdukkeeksi ja palkinnoksia herkkuja. Olen jumissa.

Tässä nopea tiivistys, paljon sanomatta jäi, mutta ne tulee seuraavissa pohdinnoissani varmaankin esille...